On olemassa kaksi mielipidettä: minun ja väärä

Moro!

Otsikko on vähän ehkä provosoiva, mutta niin on tarkoituskin. Ollaan porukoiden kanssa keskusteltu aika paljon minun itsenäistymisestä vaihtovuoden myötä. Varsinkin isälle tuntuu olevan ylitsepääsemättömän vaikeaa ymmärtää, että kun tulen takaisin, olen jo täysi-ikäinen. Olen jo suunnitellut asunnon ja työpaikan hankkimista, reissuja ulkomaille tyttöjen kanssa, omaa vapautta tehdä ja mennä miten haluaa.. Nyt vasta alan ymmärtää sen, että minä todellakin voin päättää omasta elämästäni, kun palaan Australiasta. Joskus päivät menevät miettiessä, miten mukavaa olisi jo asua omillaan ja tehdä oman mielensä mukaan. Silloin tällöin kuitenkin todellisuus pilkahtaa esiin, että loppujen lopuksi on kiva tulla valmiiseen pöytään. Ristiriitaistako?

Google: Live Life

Toinen asia mistä puhuimme, oli armeija. Isän todetessa, että hän ei koskaan ollut edes ajatellut että minä voisin mennä armeijaan. Ei siinä mitään, ei minua ole oikeastaan edes kiinnostanut armeija saatikka aseiden käsittely. Kuten Tanjan ja Heidin kanssa todettiin eräänä päivänä kahvikupposen äärellä, että jos armeija tekee miehen - mitä se sitten tekee naisista? :-D Okei, tosi syvällistä, mutta ehkä pointti tuli selväksi. Ainakaan näillä näkymin minä en ole armeijaan menossa, mutta eihän sitä koskaan tiedä!

Tästä hieno aasinsilta sitten uravalintoihin ja tulevaisuuden suunnitelmiin. Mulle kouluttautuminen on aina ollut tärkeää, ettei sitten missään vaiheessa jäisi ihan tyhjän päälle. Tosin olen tainnut jo aikaisemminkin puhua matkailualahaaveista, mutta ehkäpä ehdin toteuttamaan niitä tämän koulun jälkeen. Tuntuu hölmöltä ajatella, että sitten kun päätän nämä opinnot, voin hakea ammattikorkeaan tai jopa ulkomaille opiskelemaan! Maailma on avoinna, mutta minulla ei ole vielä minkäänlaista ajatusta, miten hyödyntäisin sitä. Toki ulkomaille muutto kiinnostaa erittäin paljonkin, mutta toisaalta saa nyt nähdä, miten sopeudun Australiaan. Iskän pahin pelko luultavasti on, että minä jään sille reissulleni enkä tulekaan enää Suomeen. Se on kylläkin erittäin epätodennäköistä, koska koulut pitää kuitenkin viimeistellä täällä. Äiti ei ole oikeastaan sanonut mitään siihen, luulenpa että äiti ymmärtää paremmin sen että minunkin pitää itsenäistyä joskus.

Haluaisin muuttaa pieneen yksiöön Kuopioon, mieluiten lähelle keskustaa. Olisi niin helppoa nähdä kavereita ja käydä koulua, kun ei olisi pitkä matka mihinkään. Tosin Kuopiossa julkinen liikenne toimii niin hyvin, että voisin asua esimerkiksi vaikka Puijonlaaksossa. En ole turhan tiukkis sen suhteen, kunhan vain ei tarvitsisi solussa asua (ainakaan kenekään tuntemattoman kanssa) sillä minä tarvitsen totaalisen opiskelurauhan, kun ei muutenkaan oikein jää lukemalla päähän...

Tällaisia asioita pohdiskeltiin porukoitten kanssa tällä kertaa, ja tultiin iskän kanssa siihen tulokseen, että on olemassa kahdenlaisia mielipiteitä, ja ne ovat minun mielipiteeni, ja väärät mielipiteet. Ja ihan vain varoituksena: älkää ottako tätä niin tosissanne :-) Rauhallista lauantai-iltaa! :-)

~ Viivi