You're amazing just the way you are

Moro! :-)

Tänään ajattelin valottaa teille vähän menneisyyttäni. Mietin jonkun aikaa, onko soveliasta julkaista tätä täällä, mutta toisaalta bloggaanhan minä omalla naamallanikin, joten se on se ja sama, jos vähän kerron mitä minun elämässäni on tapahtunut.

Hi everybody! Today I deciced to tell you something about my past life. I was thinking this a lot because I was wondering if it's okay to publish this text here, but in the other hand I'm already blogging here with my own face, so it doesn't matter if I tell just a little about what has happened in my life since I was born.

Olen perheeni ainut lapsi, synnyin joulukuussa 1996 kaksi kuukautta keskosena. Olin pieni, joten minun piti viettää pari kuukautta sairaalassa ja pääsin sen jälkeen kotiin. Elämä sujui ja aikaa kului, ja 5-vuotiaana aloitin koulunkäynnin. Eskariin mennessäni meitä oli luokallani aika vähän, joku kymmenkunta oppilasta. Kuitenkin parin ekan vuoden aikana luokkamme pienentyi, ja loppujen lopuksi meitä oli enää seitsemän oppilasta. Hioiduimme yhteen hyvin, mutta ei riidoilta voinut kuitenkaan välttyä - mikä on varmaan ihan normaalia siinä iässä. Kaverit pysyivät suunnilleen samoina, mutta silloin tutustuin silloiseen parhaaseen ystävääni. Alakoulu meni loppujen lopuksi aika nopeasti, ja yläkouluun mennessämme luokkamme hajotettiin kahteen osaan: minä ja paras kaverini pääsimme samalle luokalle, ja loput laitettiin toiselle luokalle.

I am the only child in our family, and I was born in December 1996, two months before my actual time was to born. I was really small, so I had to spent few months in a hospital, and then I got back home. Life was smiling and when I was 5-year-old I started pre-school with about 10 other kids. In the first two years our class got smaller and smaller, and finally we had only seven kids in our class. We got along quite well, but as you can imagine, everything couldn't go brilliant all the time. We had our own little argues sometimes, but nothing bigger than life and I suppose that it's normal at that age. My circle of friends stayed somewhat the same all the time, but in those times I met my best friend. After all the primary school went fast and when we moved to the secondary school, they splitted our class into two. Me and my best friend got into same class, and rest of us were put to the another class.

Yläkoulu alkoi ihan hyvin, ja tutustuimme uusiin ystäviin ja uuteen luokkaamme. Silloinen paras ystäväni sai enemmän ystäviä kuin minä, ja tulin mukana uuteen kaveripiiriin. He tulivat hyvin keskenään toimeen, ja sitten jossain vaiheessa minä jäin ulkopuolelle, ja alkoi niin sanottu "hiljainen kiusaaminen." En yhtäkkiä ollutkaan enää mukana jutuissa, vaan se olin minä jonka kustannuksella naurettiin ja kun olin poissa koulusta, he saattoivat puhua sitä sun tätä minusta. Huomattuani tämän kerroin välittömästi vanhemmilleni, luokanohjaaajalleni ja rehtorille. Rehtori lupasi puuttua asiaan, mutta kiusaajat eivät ottaneet asioista kuuluviin korviinsa. Tämä kaikki alkoi 7. luokan puolessa välissä ja jatkui 9. luokan loppuun. Kiusaaminen paheni koko ajan, ja he saivat meidän luokkammekin jo mukaan kiusaamistouhuun. Oloni alkoi käydä liian pahaksi, joten pitkän suostuttelun jälkeen sain vaihtaa luokkaa B-luokalta A-luokalle alakouluystävieni kanssa samaan luokkaan. Kiusaamisesta ei tullut kuitenkaan loppua, vaikka sain hiukan opiskelurauhaa.

Secondary school started quite well and we met lots of new friends. We got to known our new class and then my ex-best friend got more new friends than me, so I just went with her to the new group. They got along really well and then in some point I fell outside of their group. Then the so-called "quiet bullying" started. Suddenly I wasn't into their things, and it was me who they laughed at. When I noticed this, I immediately told about it to my parents, to my class teacher and to the principal of our school. The principal promised to do something and put a dot to that. I don't still know, did he really try to make them stop, but nothing happened. The bullies continued and I felt horrible. This all started at the beginning of the 7. grade, and it ended when I left secondary school. Bullying got worse all the time and at the end the bullies got our class into bullying too. When my life started to be too unbearable, I finally got a permission to change my class to the A-class (my first class was B). In the A-class were all my primary school friends, and even the bullying didn't stop there (I loved my new class and everybody there were so kind to me but bullies did still bully me) I finally got a little peace to study.

Kuvat Googlesta / Pictures from Google: Bully

Minulla ei ole paljoakaan muistoja yläkouluajoista, koska pelko mennä kouluun sai minut itkemään päivittäin. Kiusaajat eivät ymmärtäneet mitä he saivat aikaan kiusaamisellaan. Ei kukaan ole oikeutettu leikkimään toisten tunteilla tai tekemään kenenkään elämästä yhtä tuskaa. Yksi syy muistamattomuuteeni on todettu posttraumaattinen stressihäiriö, ja jos teitä kiinnostaa mitä se pitää sisällään niin voitte toki katsoa TÄSTÄ, tähän en ala sitä sen enempää aukaisemaan. Mutta tiivistetysti häiriön tunnusmerkkejä on tapahtuneen poissulkeminen, pelkotilat ja ahdistuneisuus. En saanut öisin enää nukuttua, kun pelkäsin mennä kouluun seuraavana aamuna.

I don't have really much memories of that time, because the fear of going to school made me cry daily. The bullies didn't understand what they had done with their horrible behaviour. Nobody has a permission to bully anyone. One reason why I don't remember much is that I've been diagnosed posttraumatic stress disorder, and you can read more about it in HERE. When my life was the most mess, I couldn't even sleep. I was scary and didn't want to go to school even I had to.

Lopputuloksena oli se, että kiusaajat eivät ikinä saaneet mitään rangaistusta, koska heillä oli koulussa aikuisia (opettajia) puolellaan. Tämä on erittäin väärin ja aikuisten pitäisi ymmärtää miten toimia, mutta se ei näköjään aina ole itsestäänselvyys. Olen vielä nykyäänkin ehkä surullinen kiusaajien takia - ehkä heidän oma elämänsä oli niin huonosti, että se piti purkaa johonkin muuhun. Entinen paras ystäväni on todellakin entinen, eikä tule enää koskaan olemaan ystäväni, eikä edes kaverini. Minulla ei ole mitään hyvää sanottavaa kiusaajilleni, joten en halua ikinä enää nähdä heitä. Yksi asia minua lohduttaa, ja se on se, että minulla on asiat nykyään taatusti paremmin kuin heillä. Kaikesta pääsee yli, mutta se ottaa aikansa. Kiusaaminen ei ole ikinä oikeutettua!

Well, the final result was that the bullies never got a punishment, because they had some adult persons (teachers) at the school and they protected them. This was really wrong and adults should understand how to react in a situation like this, but it obviosly isn't a self-evidence. Nowadays I can still feel sorry for the bullies - maybe their own life was such a mess, and then they had to relieve it to somebody else. My ex-best friend is really a EX now, and she'll never be anything else again, not even a mate. I don't have anything kind things to say to my bullies, so I guess it would be better if I say nothing now. I don't ever want to see them again, I wish that they understand to stay away from me. One thing is which makes me feel better - I know that I surely have things better than they have ever had. You can get over any thing, but it takes time to recover. Bullying is never acceptable!

Tuli aika paljon tekstiä, mutta kaikki on 100% varmasti täyttä asiaa. Jos sinua kiusataan, älä epäröi kertoa siitä jollekulle. Joku pystyy auttamaan! Vika ei ole sinussa, kiusaajilla on vain niin huono itseluottamus, jota he yrittävät pönkittää kiusaamalla ja alistamalla muita. Meillä on vain yksi elämä, jota ei kannata antaa kenenkään pilata. Onneksi minulla oli kuitenkin ystäviä joita kiinnostaa minun hyvinvointini, ilman heitä en olisi pärjännyt. Myös se, että perheeni vetää yhtä, on ensiarvoisen tärkeää. Näistä kahdesta asiasta voin olla aina onnellinen. Näihin tunnelmiin, yhdessä kohti parempaa huomista! :-)

I wrote quite lot today, but I can promise that everything is surely 100% relevant things. Remember, if you're bullied by somebody, don't hesitate to tell about it. There's surely somebody who could help you! It's not your fault, the bullies just have so bad self-confidence, so they want to make it stronger by bullying other people. We have only one life, so don't let anybody ruin it. It's so big relief that I have my friends and my family behind me all the time. My family did so much work to make me feel better and they did everything they could. It is number 1. thing that you have your friends and family helping you. I can always be happy and thankful of those two things. Now I want to thank you that you read the whole text, we can make the world a better place to live by stopping all the bullying!

~ Viivi